Muita kirjoitteluja

23.11.2014

Somea sun muuta....

TV Hart kirjoitti äskettäin blogin "pehmeät lapset", jossa hän otti kantaa nykypäivän tietokone pelimaailmaan. TV Hart toi esille tämän päivän ongelman, jossa lapset ja junnut käyttää kaiken ajan tietokoneen tai jonkun muun tabletin tuijottamiseen ja siihen, mitä tämä kaikki saa aikaan.

Niin...tosiasia on tänä aikana se, että tietokoneet ja netit ovat tulleet jokapäiväiseen elämään. Myös aikuisilla. Kaikkia asioita ei voi enää hoitaa juuri muuten kuin sen härvelin avulla. Tämä on pakko hyväksyä tai se pakotetaan hyväksymään. Eri asia on sitten nämä feisibuukit sun muut twitterit ja mitä niitä sitten onkaan. Ei kai siellä pakko ole viettää aikaa, mutta ainakin nuorille se tuntuu olevan täyttä elämää. Eikä siinäkään vielä mitään. Se on tätä päivää ja onhan nitä pahempiakin "harrastuksia", joihin nuoret voisivat eksyä.

No mikäs tässä koko touhussa sitten mättää. Siis ainakin se, että mitä enemmän istutaan ja käytetään aikaa tällaiseen some maailmaan, niin seuraukset ovat herkästi nähtävillä. Ne ovat nähtävissä sairauksissa, ne ovat nähtävissä lihomisessa ja ne ovat nähtävissä junnujen yleisessä kunnossa. Ja lopulta siinä, että urheilun puolella tasomme on laskenut lajissa kuin lajissa. Eikä sitä tarvitse sen kummemmin ihmetellä.

Mutta kuten sanottu, some maailma on tullut jäädäkseen. Liika on kuitenkin liikaa. Ei kai se oikein ole, jos ruokapöydässäkään ei voi olla, ellei hipelöi ja tuijota jotain laitetta. Ja eikä nyt ainakaan urheilijaa tule, jos puoleltaöin vielä ollaan some tsempaloissa. Ja vielä....minusta kun näyttää sille, että joillakin harkat ja loppuverkat sekä venyttelytkin jää tekemättä tai ainakin lyhyiksi, kun on kiire jo netin ja feisibuukin ihmeelliseen maailmaan. Eikös sen kiireen pitäisi vähentyä, kun meillä on käytössä kaikki vempaimet.   

On myös aivan selvää, että kun notkutaan tuntikausia vuorokaudessa näiden nettien sun muiden parissa, niin se vähäinenkin luonnollinen liikunta jää pois. Jos vielä opiskellaan tai käydään töissä, niin se tarkoittaa vuorokaudessa yleensä noin 8 tuntia istumista. Sitten on myös niin, että jos urheilijaksi meinaa, niin 8 tuntia pitää olla unten mailla. Sen jälkeen jää vrk:ssa vielä 8 tuntia aikaa ja tänä aikana pitää tietää, mitä tekee, jos meinaa korjata pallisijoja. Ja tosiasia on, että tunti harjoittelua ei riitä mihinkään ainakaan kestolajeissa. Mutta siis herkästi tässä yhtälössä käy niin, että me istutaan ja ollaan vaaka-asennossa 23 tuntia vrk:ssa. Tavan tallaajalle ok, mutta ei toivoakaan, että urheilijaa tulisi.

Onhan näitä ihmeellisiä asioita muitakin, mikä vaikuttaa tähän nykynuorison pehmeyteen. Koulumaailma on yksi asia. Jos ala-asteen opettaja saa oppilaan äidiltä kitkerän puhelinsoiton: "Meidän pojalle tuli hiki teidän liikuntatunnilla. Mihin toimenpiteisiin aiotte ryhtyä ongelman ratkaisemiseksi". Tai kun KiHu:n (kilpa-ja huippu-urheilu) johtaja sanoo, että opetushallituksen suunnitelmiin pitää lisätä mm.kierimisen, väistämisen ja heilumisen opetusta, niin oudolta rupeaa kuulostamaan.

Niinpä...kaikki ei ole kuten ennen. Silloin meikänkin lukion liikuntatunnilla eräs opettaja sai pojat juoksemaan kympin lenkin tai kuvaamataidontunnilla sai halutessaan käydä talvella hiihtämässä.

Ja tämä teksti ei ole nykynuorison mollaamista, vaan huolestumista meidän lajien tason laskusta ja erityisesti siitä, että liikkumattomuus tappaa vuositasolla hirvittävän määrän porukkaa. Enemmän joka tapauksessa kuin tupakointi. Ja toisaalta ihmettelen myös sitä, että työelämästä poistuu parempikuntoisia kuin sinne sijoittuu. Siis aika outoa.

Näin eräänä marraskuisena sunnuntai-iltana, istuen ja kuvaruutua tuijottaen.

-Artsi 

 

19.10.2014

Mikä ominaisuus on todellista kestävyysjuoksulahjakkuutta....

 

Näin kysyi jokin aika sitten Urheilulehden Jari Kupila ja jatkoi, että olisiko aika herätä siihen, että kaikki juoksulajit ovat tänä päivänä pikajuoksua.

Vaikka Suomi harrastaa kestävyysjuoksua hurjina massoina, kansallinen taso rappeutuu ja kansainvälisen tason juoksijat ovat harvinainen poikkeus. Suomen kärkitulokset jäävät paljon euroopan ja maailman kärjestä. Samaten parin vuosikymmenen takainen suomalaistaso on tänä päivänä täyttä utopiaa. Ilmiötä on turha perustella pelkillä D-kirjaimella alkavilla selityksillä.

Perinteinen selitys tason laskuun on se, että nyky yhteiskuntamalli on tuhonnut edellytykset rakentaa sellaiset kestävyysominaisuudet, joilla olisi mahdollisuus pärjätä. Selitys on osittain tottakin. Lasten ja nuorten perusaerobinen pohja ei kerta kaikkiaan riitä huipulle. Mutta riittääkö tämä sittenkään selitykseksi.

Kestävyys tuntuu olevan se taikasana. Mutta syntyykö maailman ja suomen huippujen ero vaikkapa 1500m:llä tai kympillä todellakin kestävyysominaisuuksilla. Entäpä jos kyse onkin kyvystä juosta lujaa. Siis vauhdista, ei kestävyydestä.

Toki toki. Kilometrejä pitää juosta. Mutta todellinen huippujuokseminen on silti aina vauhtijuoksua. Jos halutaan juosta 1500m alle 3.30, täytyy jaloista löytyä kestävyyden lisäksi herkkää nopeusjuoksua. Sama koskee pitempiä matkoja. Huipputulos vaatii rautaista kestävyyttä, mutta se on vain perusvaatimus. Erot tehdään myös nopeusominaisuuksilla.

Jos vertaillaan vaikkapa Järvenpäätä ja Mo Farahia. Tai Marttista ja Kipropia. Onko juoksijoiden välinen keskeinen ero todellakin kestävyysominaisuudessa. Jos kyse olisi harjoitusmäärien sietämisestä, olisivat Järvenpää ja Marttinen ja koko meidän kestokalustomme huomattavasti lähempänä maailmanhuippua kuin nyt ovat. Vaikka määrissä on puutteensa, niin perinne on vetää määrät kuntoon. Se on kunnioitettavaa ja liki välttämätöntä, mutta se ei juuri auta, kun kysytään kirikykyä. Kun kysytään kykyä juosta lujaa matkavauhtia väljällä ja rennolla askeleella. Eli lopulta ei yksinkertaisesti pystytä liikkumaan sillä vauhdilla, mitä huippu kulkee.

Mitä on sitten todellinen keski- ja kestävyysmatkojen lahjakkuus. Edelleenkin tarvitaan se kymmenen vuoden kestävyystreenipohja, että voidaan oikeasti saada vauhtikestävyys sille tasolle, että se potentiaalin mukainen paras kestävyyssuoritus voi syntyä. Mutta silti, mikä on se perusominaisuus, joka nuorella urheilijalla pitää olla kunnossa tai sitä pitää harjoittaa. Aivan. Nopeus. Kyky juosta lujaa. Onko pelkkä kestävyys syynä siihen, että suomalaiset eivät pysy kympillä vauhdissa mukana. Vai onko se, että matkavauhti on niin kova, että ilman huippuluokan nopeusominaisuuksia juoksija ajautuu jo alkumatkasta sellaisille sykealueille, että noutaja tulee.

Niinpä. Kupila tuleekin siihen tulokseen, että monien 16-18-ikäisten pikajuoksijoiden olisi fiksumpaa siirtyä kestävyysmatkoille. Kuinka moni näistä junnuista on oikeasti niin lahjakas, että alettaisiin puhua alle 10.50 ajoista. Miksi moni ajattelee vain satasta. Miksi ei uskalleta sanoa, että sinulla on keskimatkojen huipun ominaisuudet. Yleensä näin sanotaan vasta kun ikää mittarissa reilut 20v. Ja silloin rupeaa olemaan myöhäistä rakentaa riittävää aerobista kilometrimäärien perustaa. Jos pikajuoksijajunnulla on vielä palloilutausta, niin esimerkiksi jalkapallon harjoitusmäärät on sitä luokkaa, että peruskestävyysominaisuuksiakin löytyy.

Olisiko aika päästä eroon siitä, että jaamme juoksukulttuuriamme pika -ja kestävyysjuoksuihin. Olisiko syytä nähdä juoksukulttuuri kokonaisuutena, jossa kestävyysjuoksukin on vain yksi pikajuoksun muoto, jossa matkan pitemmäksi venyttämiseen ei liittyisi mitään asenteellista kynnystä.

Tämä kirjoitus ja mielipiteet eivät olleet siis minun keksimiä. Nämä olivat Kupilan otteita urheilulehdestä. Mutta hyviä ajatuksia!!!!! Ainakin minun mielestä.

-Artsi

 

Aerobisen harjoittelun "mietelmiä"

Varsinaisesti palauttavia harjoituksia ei ole, vaan jokainen vaikuttaa vähän omalta osaltaan kuormittaen. Jos ajatellaan että 10km rauhallisesti lasketaan palauttavaksi, ja juoksen nitä aamuin illoin, kasautuu kuormitus koko ajan vaikka niitä mukamas kehittäviä harjoituksia ei tehdä. Kasautuva väsymys määrän kautta tehoaa niin että ensin tapahtuu toiminnalliset muutokset eli rasva-aineenvaihdunta kehittyy, aerobiset entsyymit, veren volyymi lisääntyy jne, nämä tapahtuu nopeasti määrän lisääntyessä kunnes saavutetaan tietty määrä harjoitusta jonka jälkeen kehitys selittyy enää juoksun taloudellistumisella. Rakenteelliset muutokset tapahtuu hitaammin eli lähinnä lihaksen mitokondrioiden kasvu, joka tietyllä annoksella vie sen 6viikkoa teoreettisesti, jonka jälkeen määrää on selvästi isättävä ellei olla jo määrän kohdalla tapissaan. Useita vuosia kovaa treenaavien kehittyminenhän ei selity enää millään superkompensaatiolla vaan ed. mainitun taloudellisuuden paranemisena. Eli aerobisen aineenvaihdunnan kehittyminen vaatii suht. maltillista tehoa ja tarpeeksi paljon. Kun lähestytään maksimisykkeen treenejä, kunnon nousu tapahtuu nopeasti sydämen pumppausvoiman maksimoinnin ansiosta sekä ns. maitohapon sietokyvyn paranemisella. Mutta tämän alueen treenit eivät ole pitkällä tähtäimellä kehittäviä, vaan homma tasaantuu pian, ja liiallisuuksiin mennessä jopa menee huonompaan suuntaan, johtuen elimistön anaerobisen aineenvaihdunnan lisääntymisellä aerobisuuden kustannuksella. Siinä käy suomeksi sanottuna niin että kroppa kyllä tottuu suurempaan laktaattiin, mutta vauhti sen kun hidastuu. Vastapainoksi harjoitusmäärä ei saa käytännössä pudota, jopa kilpailukaudenkaan aikana jos nämä toiminnalliset muutokset halutaan säilyttää. Rakenteelliset muutokset kyllä säilyvät vähennetylläkin harjoituksella, mutta ne menetettyään on taas kovan työn takana palata entiseen kuntoon.

Jos siis haluat kehittää aerobista kapasiteettiasi tappiinsa, on helppoa-kevyttä määrää tultava ja paljon, ennenkuin viimeinen silaus tehdään maksimisykkeen treenein ja/tai kilpailuin. Ei voi ajatella silloin että aerobista kapasiteettia kehittävä harjoitus on automaattisesti yksittäinen, kovatehoinen sellainen. Puolikovat lenkit-maltilliset maksimikestävyyden intervalliharjoitukset on kuitenkin paikallaan peruskuntokaudellakin jotta vauhdikkaamman juoksun taloudellisuus ja aerobisen voiman taso ei tipu liian alas ennen seuraavaa kilpailukautta.
 

lähde: netin ihmeellinen maailma.

 

14.11.2013

Tommy Ekblomin analyysia kestävyysjuoksumme tasosta tällä hetkellä:

Yleisesti ottaen voisi sanoa, että tällä hetkellä rämmitään melko syvällä. Totta kai joukkoon mahtui myös iloisia hetkiä. Tasolliseti naisten vitonen ja puolimaraton olivat kansalliseti hyviä ja yksilösuorituksina Sandran ja Oonan suoritukset ylsivät korkealle myös kansainvälisellä tasolla.

Kokonaistilanteesta huolestuneena teimme normaalia tarkemman analyysin juoksijoidemme tekemisestä. Suurin yksittäinen tekijä huonoon tulostasoon näyttää olevan MURHEELLISEN ALHAISET KILOMETRIMÄÄRÄT. NMJ-ryhmässä vain yksi juoksija ylsi tavoitemääriin. Sama ongelma on aikuisten sarjoissa. Määrälliseti oikealle tasolle ei päässyt kovinkaan moni juoksijoistamme. Tavoitemäärät ovat 17-ikäisenä 3000-4000km:n välissä ja siitä nousten 22-35-vuotiailla 6000-8000 km:ssä riippuen juoksumatkasta. Tarkemmin ne on julkaistu HUU:ssa 3/13.

Valmentajien on nyt tartuttava uudella tavalla tähän keskeiseen asiaan. Kun ihmisen kokonaisliikuntamäärä on muutenkin laskenut, niin ei ole mitään järkeä minimoida juoksemista nuorilta kestvyysjuoksijoilta. Ja jos yli 15-vuotias juoksija kuluttaa suurimman osan harjoitteluajastaan hallissa, ollaan valmennuksellisesti pahasti hakoteillä. On ihan ehdoton juttu, että nuoria juoksijoita koulutetaan siihen suuntaan, että lenkille lähtö tuntuu nautinnolta myös yksin tehtynä.

Juoksijan urakehitystä pitää suunnitella pidemmälle ajanjaksolle kuin vuosi. Siksi on huipputärkeää, että urheilija pitää harjoituspäiväkirjaa. Vain sen avulla voidaan tehdä oikeita johtopäätöksiä  ja viedä urheilijaa nousujohteisesti eteenpäin. Ei ole uralle haitaksi, jos edustus arvokisoihin tulisi jo 19-sarjassa. Se ei vielä korreloi aikuisiän menestykseen, mutta jos 22-ikäisenä on taistelemassa EM-kisoissa kärkisijoista, omaa erinomaiset mahdollisuudet myös aikuisten sarjoissa.

Oona Kettusen harjoittelussa on paljon opiksi otettavaa. Hänen menestysreseptinsä on yksinkertainen. Liikunnan tuntimäärä on korkea ja mukana on paljon aerobiaa. Hän höystää harjoitteluaan maastohiihdolla. Oona on näitä kahta lajia yhdistellen määräharjoittelussa aivan kärkisijoilla ottaen huomioon kaikki nykyiset suomalaiset kestävyysjuoksijat. Vain Jarkko Järvenpää pääsee korkeimpaan määrään!!!!

Suuri liikunnan kokonaismäärä luo vankan pohjan menestykselle. Nyt kun Oonan osalta lajivalinta on tehty, hänen hengitys -ja verenkiertoelimistönsä sekä lihakset ja jänteet ovat sillä tasolla, että hän voi edetä aikuismaiselle tasolle jo 19-ikäisenä. Oonan tehoharjoittelussa juoksu on vallannut tilaa hiihdolta. Hiihtomenestystä se ei ole kuitenkaan heikentänyt. Viime kaudella hiihdon kokonaismäärä oli noin 1500km ja juoksun lähes 6000km.

Oona sanoo, että hiihto mahdollistaa paljon suuremmat harjoitusmäärät. Juoksemalla kukaan ei pysty tekemään kolmen tunnin treenejä, mutta hiihtämällä se onnistuu. Saa tehtyä hiihtämällä kovia ja kevyitä treenejä ja silleen, että jalat pysyvät kunnossa. Nythän hän menee korkean paikan leirille Val Senalesiin, jossa tekee kevyet lenkit hiihtäen ja laskeutuu aina alas tekemään kovat lenkit juosten. Leiri on kolmen vkon mittainen ja sieltä sitten suoraan EM-maastoihin. Oona sanookin, että leiri on kokeilu ja sisältää ison riskin, mutta nyt on hyvä kokeilun paikka.

Ja Oonan todella järkeviä ajatuksia kuultiin äskettäin myös Sportmagasinet -ohjelmassa.

Tommi Ekblomin ajatukset kokosi Huu-lehdestä Artsi 

 

22.7.2013

Arvostusta ja tasapuolisuutta

 

Ensi viikonloppuna kisaillaan jälleen Kalevan kisat eli SM-kisat,  jotka ovat maamme yleisurheilukauden päätapahtuma. Kisoihin pääsee mukaan vain tulosrajan tehneet urheilijat. Kaikilla ei siis ole asiaa kyseiseen tapahtumaan.

 

Miten sitten media ja me tavan tallaajat huomioidaan nämä kisoissa olleet urheilijat. Aika monasti otsikot ja aamupöytäkeskustelut ovat suunnilleen tätä: Miesten 800m:n mestaruus voitettiin surkealla ajalla. Tai että olipa miesten kympin taso heikko. Vain pari juoksijaa alle 30minuutin. Ja tätä rataa ne otsikot menevät. Niinpä...mahtaa olla urheilijan aika masentavaa huomata, ettei sitten ole yhtään mitään. Ei, vaikka olisi treenannut tosissaan koko pitkän vuoden tavoitteena mitali, pistesija tai yleensä kisoihin pääsy. Tätä mieltä suuri julkinen yleisö on näistä yksinäisistä puurtajista. Toinen asia on sitten se, että kyllä Kalevan kisoissa kamppaillaan nimenomaan sijoituksista. Ja näinhän sen pitääkin olla. Ja jos sitten voitat kisan, olet valtakunnan ykkönen ja sen pitäisi riittää. Ei lätkän finaaleissakaan ole merkitystä, teetkä yhden vai viisi maalia. Riittää, kun teet enemmän kuin vastustaja. Eikä SM-hiihdoissakaan ole merkitystä, sillä paljonko on voittoaika kympillä.

 

Kuinka hyvä kuva keskimääräisellä urheilukuluttajalla on siitä, miten paljon jo Kalevan kisoihin pääsy vaatii. Tietenkin se hieman vaihtelee lajista riippuen. Mutta sinä, joka tänä iltana maata rohjotat sohvalla tivaamassa, miksi suomalaiset eivät juokse vaikkapa vitosella sen kovempaa, olet ehkä täysin tietämätön siitä, miten paljon johonkin 15 minuutin aikaan tarvitsee tehdä töitä. Jospa menisit aikaisin nukkumaan ja aamulla ensi töiksesi pistät Asicsit jalkaan ja kokeilet, paljonko puoli peninkulmaa vie aikaa.

 

Aina silloin tällöin nousee keskusteluihin kestävyysjuoksijoiden ja hiihtäjien "paremmuus". Lähinnä taustajoukkojen taholta. Tilanne on vaan niin, että jos vaikkapa vitosella häviät Suomen mitalijuoksijoille reilun minuutin, niin ei ole asiaa Kalevan kisoihin etkä ole suuren yleisön silmissä juuri mitään. Se on karu totuus. Mitens on talvilajien puolella. Hiihdon ja Ah:n SM-kisoissa olet taatusti samoilla eroilla hyvillä sijoilla ja tuulipuvun rinnukset ovat täynnä sponsoreiden merkkejä. Lisäksi talvilajien edustajat pääsevät arvokisoihin ympäri maailmaa, jos vaan sijoittuvat SM-kekkereissä viiden sakkiin. Miten yu:n puolella. Ei tule kuuloonkaan. Ei, vaikka kisat olisivat kotimaassa ja isäntämaalla olisi oikeus laittaa joka lajiin yksi edustaja. Ei sittenkään, kuten nähtiin äskettäin alle 23-v EM-kisoissa Treella.

 

En kirjoita tätä siksi, että en arvostaisi hiihtolajeja.  Arvostan taatusti hiihtoa ja ampumahiihtoa vähintään yhtä paljon kuin kestävyysjuoksuakin, mutta ärsyttää jatkuva kestävyysjuoksijoiden mollaaminen ja samaan aikaan vastaavan tason hiihtäjien "yliarvostus". Se on vaan niin, että talvilajeissa arvokisoihin pääsee mukaan urheilijoita, jotka ovat yhtä kovia tai yhtä huonoja kuin sellaisetkin urheilijat, jotka jäävät kalevalaisissa sinne häntäpäähän. Ja minusta on ihan hyvä, että hiihdon puolella arvokisoihin pääsee porukat ja arvostus sitäkin kautta tulee paremmaksi. Ei siinä mitään. Se on näiden lajien vahvuus ja etu. Mutta annetaan arvostusta ja tasapuolista kohtelua niille, jotka laittavat itsensä likoon olipa kyseessä juoksu tai hiihto. Muuten voi käydä niin, että nämä kovat lajit hiipuvat entisestään ja tuloksena on pelkkää elämysurheilua.

 

Artsi, sateisena heinäkuun iltana, erään mielenkiintoisen puhelinkeskustelun jälkeen.

 

 

 

15.2.2013

Lapinlahden juoksukoulussa oli aiemmin tällä viikolla puhumassa eräs omien sanojensa mukaan "puulaakiurheilija". Hänen nimensä on Pentti Eskelinen (synt. 1944) ja hän juoksi kilpaa 60-luvun lopulla, minkä jälkeen siirtyi hiihdon pariin. Pentti kertoi harjoittelustaan ja saavuttamistaan tuloksista.

Pentti kilpaili ja harjoitteli kolmivuorotyön ohessa, ammatiltaan hän oli veturinkuljettaja. Kilpaurheilun vaatiman pohjakunnon hän loi lapsuudessaan liikkumalla, leikkimällä ja töitä tekemällä. Lapsuudessaan hän ihaili sen ajan urheilusankareita ja sai heistä kipinän kilpaurheiluun, kotona ei urheilijoita ollut.

Puheessaan Pentti kertoi harjoittelumetodeistaan, missä lihaskunto näytteli merkittävää roolia. Hän teki satoja toistoja, esimerkiksi pakarajännityksiä jopa töissä veturissa istuessaan. Myös varpaille nousuja hän tekee edelleen päivittäin hampaita pestessään. Muutenkin hän korosti lihaskunnon merkitystä kestävyysurheilussa. Kaksi muuta tärkeää asiaa hänen urallaan olivat koordinaatio sekä liikkuvuus, joita hän harjoitti urallaan paljon. Tekeminen on jatkunut näihin päiviin saakka, mikä näkyy edelleen hänen olemuksestaan.

Vaikka Pentin päälaji 60-luvun lopulla oli juoksu, hän harjoitteli joulukuusta maaliskuuhun paljon hiihtämällä. Lajiharjoittelun päätekijänä oli runsas intervalliharjoittelu, parhaimmillaan jopa päivittäinen. Intervalleja tehtiin sekä juosten että hiihtäen. Lapsena saatu pohjakunto mahdollisti sen tyyppisen harjoittelun. Määrää hän ei korostanut harjoittelussaan työn aiheuttaman epäsäännöllisen harjoittelurytmin vuoksi. Pitkiä lenkkejä hän teki vain harvoin. Talvisin hän teki myös hankijuoksua.

Urallaan Pentti teki seuraavan tulossarjan, kaikki vuosina 68-69:

800 m: 1.57

1500 m: 3.56 (viestissä 3.53)

3000 m: 8.28

3000 m esteet: 8.55 (maailmanennätys tuolloin Jouko Kuhalla 8.25)

5000 m: 14.56

10000 m: 31.23

Lidingöloppetin 30 km: 1.55

Ylläolevalla tulossarjalla päästiin yhden ainoan kerran Kalevan kisoihin, estejuoksussa.

Pentti näytti juoksukoululaisille erilaisia käyttämiään lihaskuntoliikkeitä. Lisäksi hän korosti peruskestävyysharjoittelussa sitä, että PK-lenkit tulee tehdä saman tyyppisellä tekniikalla kuin kisasuorituksessa. Tavoite on, että nekin lenkit tulisi tehtyä samoilla lihaksilla kuin kisassa; liike lähtee päkiöistä ja nilkoista, eikä liikettä tehdä tönkköukkona. Pentin mukaan tummaihoisten juoksijoiden kohdalla tällainen periaate näkyy. Hänen mukaansa tällainen ryhdikkyys ja reippaus tulisi säilyttää kaikessa kävelyssä; kaupassa, koulussa yms.

Pentti kertoi mielenkiintoisen yksityiskohdan Pekka Vasalan harjoittelusta ennen vuoden -72 olympialaisia. Pekka oli kuulemma tehnyt paljon polvenostojuoksua ylämäkeen lyhyellä askeleella. Palautus näissä oli lyhyt, mäen pituudesta ei ole tietoa. Kyse ei ollut siis loikkimisesta. Olympialaisissa Pekka ottikin 1500 metrillä kultaa.

Eskelisen mukaan entisaikojen hiihtäjät kärsivät paljon selkävaivoista, jotka nykytutkimuksen mukaan johtui huonoista vatsalihaksista. Tuolloin ei ollut tietoa syvistä vatsoista ja ne vähäisetkin vatsalihasliikkeet tehtiin selkää kuormittavilla liikkeillä.

-Joni, Anne ja Risto

 

 

19.1.2013

Jarmo Punkkinen kertoi Pajulahden kestävyysseminaarissa Kaisa Mäkäräisen harjoittelusta. Tässä muutamia pointteja, jotka on kasattu Yleisurheilulehden artikkelista.

- Kaisa harjoittelee noin 720 tuntia vuodessa. Ilman määrää ei voi olla laatua. Maailman huipulle tarvitaan tuollainen määrä. 350:lla tunnilla pääsee ehkä minuutin päähän kärjestä. Viimeinen minuutti vaatii harjoittelun kaksinkertaistamista.

- Voimaharjoittelu kuuluu tärkeänä osana ampumahiihtäjän treeniin. Jaloille on paljon jalkapräsillä harjoittelua. 57-kiloinen nainen nostaa penkiltä 60 kiloa.

- Punkkisen mallissa peruskestävyyttä on 60-70%. Vauhtikestävyyttä 10-20% ja maksimikestävyyttä 5-10%. Hiihtoa tulee 200-250 h. Juoksua 150-200 h. Rullahiihtoa 80-100 h ja muuta 100-150h. Kaisan 720 tunnista 71% on peruskestävyyttä.

- Pitkiä harjoituksia elimistö ei kestä juoksemalla. Juoksu ja hiihto ovat eri asioita. Kilpailutekniikkaa viedään eteenpäin kilpailuvauhdilla. 10 päivän harjoittelulla korkeassa ei ole mitään merkitystä!!

- 2,5-3 tuntia on maksimi peruskestävyyden harjoitus. Harjoituskerrat ovat tärkeämmät kuin yksittäisen harjoituksen pituus. Joka harjoituksessa pitää miettiä jo seuraavaa harjoitusta.

- Tiede on hyvä renki, mutta huono isäntä. Laboratoriosta käsin ei valmenneta. Testitulokset ovat kuitenkin tärkeitä kunnon kehitystä seuratessa. Mattotestejä on kahdesti vuodessa.

- Hiihtolejeissa maksimaalinen hapenottokyky hallitsee. Nykyään on kuitenkin vaikea löytää urheilijoita, joilla hapenottokyky on yli 80 ml kiloa kohden. 80-luvulla nuorten maajoukkueessa oli tuollaisia arvoja. Sauvakävellen tehdyissä testeissä aer kynnys on mennyt koko ajan eteenpäin ja on nyt yli 50 ml. Max hapenotto on noussut tänä syksynä yli 70 ml. Petra Majdicilla on Punkkisen mukaan puhallus yli 75 ml.

- Ammunnan harjoitelua on lisätty paljon tähän kauteen. Fyysisen harjoittelun lisäksi vuodessa tulee 200-300 tuntia taitoharjoittelua.

- Nopeusvoimaharjoittelu ei ole Kaisalle sopinut, sillä hän on niin hidas, että nopeusvoimasta ei ole saatu mitään hyötyä.

 

Lajivalinnan vaikeus

 

Moni suomalainen lupaava juoksija/hiihtäjä on ikäluokkansa ehdotonta kärkeä myös hiihdossa/juoksussa. Kahteen lajiin satsaaminen antaa parhaimmillaan paljon ja pitää vammat vähissä, mutta milloin lajivalinta kannattaa tehdä.

Hiihto lehdessä oli haastateltu mm. Sofia Lövdalia ja Oona Kettusta sekä valmentajia: Jos harjoittelua vie järkevästi eteenpäin, voi kahta lajia harrastaa aika kauan. Jos taas haluaa ihan huipulle, ei koko urheilu-uran ajan pysty panostamaan kahteen lajiin. Silti toinen laji voi olla yhä mukana, vaikka harjoittelu tapahtuisikin toisen lajin ehdoilla, sanoo korvaavan ja monipuolisen harjoittelun hyvin tunteva Tom Andtbacka.

Tom sanoo, että pidemmille matkoille keskittyvä yleisurheilija pystyy pitämään hiihdon mukana 19-ikäiseksi asti. Hän valmentaa Lövdalia, joka panostaa nyt enemmän juoksuun, mutta harjoittelussa hiihto on yhä vahvasti mukana. Se on Sofien tahto, ja ehjänä pysyminen monipuolisuuden kautta on myös valmentajan linjaus.

Maastohiihtojoukkueen valmentaja Janne Hyyppä sanoo, että 18-sarjalaisena olisi jo käytännön syistä tehtävä valinta, joskin toista lajia voi jatkaa siinä sivussa. Lukioikään asti kannatan, että hiihdon rinnalla on monia muitakin lajeja, jolloin liikunta on määrälliseti riittävää ja monipuolista. Haastavinta on kahden lajin taitajan valmennuksessa se, että tulee riittävästi perusharjoittelua. - Ettei urheilu olisi kilpailukaudesta kilpailukauteen etenemistä.

Oona Kettunen 18v: Lajivalintakysymys tuntuu olevan yleinen puheenaihe. Itse olen kuitenkin saanut enimmäkseen positiivisia kommentteja kahden lajin harrastamisesta. Mielestäni molempien lajien harrastanista kannattaa jatkaa niin kauan, kun kehitysta tapahtuu. Lihaksisto ja kehonhallinta ovat kehittyneet monipuolisesti ja kropalle tekee hyvää saada vaihtelevaa ärsykettä. Pientä ongelmaa tulee peruskuntokausien lyhyydessä ja myös leirien kokonaismäärä nousee helposti suureksi, ellei osaa jättää väliin. Talvella Oona sekä hiihtää, että juoksee. Talvisin 1-2 tekniikkaharjoitusta. Toinen viikon kahdesta kovemmasta harjoituksesta juosten ja lisäksi yhden pk-lenkin juosten.

Sofie Lövdal 19v: Teki päätöksensä vuosi sitten juoksun suuntaan. Päätöksen jälkeen hiihtokilometrejä kertyi puolet aiemmasta, mutta hiihto kulki paremmin kuin koskaan. Sofia kertoo saaneensa hiihdosta erinomaisen hapenottokyvyn ja oppineensa harjoittelemaan kunnolla. Yleisurheilusta puolestaan kimmoisuutta, notkeutta, ja liikkuvuutta.

Kahden lajin harrastamisessa on paljon plussaa ja yksi tärkeimmistä vammariskin väheneminen. Haasteita toki riittää. Jos olisi pelkkä hiihtäjä, yläkropan voimatasoa voisi korostaa enemmän. Yu:ssa taas kimmoisuuspuolta voisi paremmin harjoittaa. Tuleeko vuoden aikana liikaa startteja, pystytäänkö riittävästä perusharjoittelusta huolehtimaan.

Niin tai näin...minun näkemys on sellainen, että mikäli nuoret harrastaisivat aina aikuisikään saakka enemmän sekä hiihtoa että juoksua, siis talvisin pääpaino hiihdossa ja muulloin juoksussa, niin kansallinen tasomme molemmissa lajeissa olisi selvästi parempi. Ja tässä pätee se monipuolisuuden ja määrän laki. Toinen pointti on se, että jos edellytykset ovat maailman huipulle, niin lajivalinta  on silloin todennäköisesti tehtävä 20-ikävuoden tienoilla. Maailman huipulle ei nimittäin mennä ilman riittävää lajiharjoittelua missään lajissa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö esim hiihdossa tulisi olla juoksuharjoittelu ohjelmassa kesäkautena. Ei todellakaan. Sen ovat esimerkiksi norjalaiset ymmärtäneet.

-Artsi

 

Piiri pieni pyörii

Helsingin EM-kisat ylittivät odotukset. Tulostaso nousi ennakoitua korkeammaksi ja maailmanluokan tuloksia tehtiinkin useassa lajissa, vaikka kärkinimiä Helsingistä puuttuikin. Lisäksi nähtiin hienoa taistelua ja draamaa eurooppalaisen yleisurheilun näytettyä voimansa viiden päivän aikana.

Suomalaisittain kisat olivat pahasti alavireiset. Ari Mannion pronssi keihäässä ja Roni Ollikaisen kuutossija pituudessa olivat ainoat sijoitukset kahdeksan parhaan joukossa ja mikä hälyttävintä, jäi luvattoman moni suomalaisurheilija ennätys- ja jopa kauden parhaasta tasostaan.

Suomalaisen yleisurheilun alemmuustila on ollut nähtävissä Pariisin MM-kisoista 2003 lähtien. Maailmanlaajuisissa arvokisoissa on jo kohta 15 urheilijan kisajoukkueen saaminen tiukassa eikä Euroopan tasolla olla pysytty enää samalla tavalla mitalivauhdissa kuin aiemmin.

Syitä pohjanoteeraukseen on varmasti monia aina rapautuneesta seuratoiminnasta lähtien. Toki sillä rintamalla ollaan ottamassa edistysaskeleita niin koko maassa kuin Etelä-Savossakin. Huippulupauksia ei ole kyetty jalostamaan aikuishuipuiksi ja monien ura on taantunut loukkaantumisiin.
 
Voidaan myös hyvällä syyllä kysyä mikä on Suomen Urheiluliiton rooli romahduksessa. Helsingin kotikisoja yritettiin pelastaa viime syksynä "lanseeratulla" valmennuksen tehostamisohjelmalla, mutta käytännön tasolla ei projektista ollut minkään valtakunnan hyötyä kun löysät oli jo housussa. Helsingissä, siis valtaosan urheilijoista uran tärkeimmässä kilpailussa, alisuoriutui arviolta noin kolme neljäsosaa suomalaisista.

Tehostusohjelman teemoina olivat sairastumisten, loukkaantumisten, yliharjoittelun ja ylikuntotilan estäminen, tekniikkaongelmien poistaminen sekä kunnonajoituksen ja kilpailurutiinin parantaminen. Ei varmaan tarvitse erikseen korostaa, että missään noista teemoista ei onnistuttu. Taidettiin mennä jopa vieläkin huonompaan suuntaan.

Muutosta tarvitaan ja nopeasti. Muutoksen tielle on liittokin sanonut lähtevänsä heti syksyllä. Mitään muutosta ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Liitto kierrättää johtoportaassa pestejä herralta toiselle hyvä veli-järjestelmän hengessä. Valmennusjohtaja Jarmo Mäkelä siirtyy huippu-urheilujohtajan paikalta toimitusjohtajaksi ja mikä käsittämättömintä, saapuu valmennusta organisoimaan ja henkeä luomaan hajuton ja mauton pikahyppyjen lajipäällikkö Jorma Kemppainen. Mies, joka ei tunnu tietävän edes oman lajiryhmänsä Helsingissä kisaavia urheilijoita. Liitto alkaa olla yleinen vitsi jo urheilijoiden ja valmentajien keskuudessa. Ainakin heidän, jotka ymmärtävät kulkea omia polkujaan.

Ei liene sattumaa, että Suomen suurimmat onnistujat Ari Mannio, Roni Ollikainen ja Niclas Sandells kulkevat kukin omalla tavallaan omia polkujaan suhteessa SUL:oon. Mannio tehtailee talviajat pisteitä jääkiekon kolmosdivarissa, Ollikaisen taustajoukot eivät ole missään tekemisissä liiton väen kanssa, ja Sandellsinkin taustalla vaikuttaa erinomaista työtä tekevä suomenruotsalaisten SFI.

Mikäli liitossa ei saada oikeasti aikaan tuuletusta, kannattaa seuraavienkin huippulupausten pitää oma hyväksi havaittu linjansa.

-Joni Jäntti

Ylläoleva kolumni on julkaistu Itä-Savossa 2.7.2012

 

 

Entinen juoksija Jari Hemmilä pohti elokuussa erään toimittajan kanssa, miksi valkoisen miehen vauhti on hidasta verrattuna afrikkalaisiin:

1. DOPING. Afrikkalaisten paremmuus ei perustu dopingiin. Paitsi käänteisesti. Tiukentuneen kontrollin takia eurooppa on menettänyt yhden valttikortin.

2. VUORET. Ero on kaventunut, koska kaikki leireilevät nykyään paljon vuoristossa. Kuitenkin afrikkalaisten veriarvot ovat korkeammat kuin muilla.

3. HARJOITTELU. Löysä länsimainen elämäntapa ja sosiaalisuus heijastuu myös urheiluun. Jo 12-ikäisenä pitäisi juosta 2000km ja aikuisena 6000km ei riitä mihinkään. Kaikki tähtää kovaan vauhtikestävyyteen. Sen alle pitää rakentaa valtava aerobinen pohja.

4. RUUMIINRAKENNE. Afrikkalaiset ovat juoksevia keuhkoja. Jalkojen lihakset ovat myös pienempiä kuin muilla. Happea kuluu vähemmän. Myös luonnollisilla poluilla juoksemisen vaikutuksen näkee. Askel on kimmoisa ja vie eteenpäin.

5. PSYYKE. Euroopassa kaiken pitää olla kivaa. Myös valmentamisessa. Valmentajista on tullut kavereita. Ei uskalleta enää vaatia.

6. KATEUS. Keniassa ja Etiopiassa harjoitellaan yhdessä. Valmennus on yhteistä. Tiimityötä. Suomessa tämä ei onnistu. Vain ehkäpä suomenruotsalaisilta.

7. LAPSUUS. Täälläpäin ei kehity enää samanlaista aerobista varastoa kuin aiemmin. Afrikassa näin tapahtuu edelleen.

8. ITSEKRITIIKKI. Ei mitään selityksiä. Töitä vaan.

Tässäpä muutamia lyhyitä pointteja. Ja kyllähän yksi selitys on siinä että köyhistä oloista tulevat afrikkalaiset tekevät juoksemalla kunnon tiliä. Se motivoi kummasti. Meillä elintasomaassa ei tällaista kiihoketta ole ja esille pääsee paremmin vaikkapa pesäpallossa.

Artsi

 

 

"Laatua, laatua, laatua"

Hiihto-lehdessä oli entisen päävalmentajan Heikki Pusan artikkeli kestävyyslajien harjoittelusta. Pusa sanoo, että laatua tehdään lisäämällä tehoja. Ja jos ei pärjätä normimatkoilla, siirrytään sprinttiin tai jotkut jopa ampumahiihtoon. Yleisurheilussa lupaavimmat junnut nykyään loikoilevat kentällä. Kunpa se olisikin lepoa, mutta he eivät yleensä ole tehneet sellaista harjoitusta, mistä tarvitsisi levätä, sanoo Pusa. Mutta kun heidän valmentajansa kävi kursseilla ja kuuli siellä, että nuori on psykofyysinen kokonaisuus, hän teki johtopäätöksen, että treeniä pitää keventää, että saadaan laatua.

Pusa sanoo, että laatuun pitää kiinnittää huomiota, mutta ei koskaan määrän kustannuksella. Määrän korvaavaa laatua ei ole olemassakaan. Mutta ei ne myöskään sulje toisiaan pois. Laatu täydentää määrää. Kestävyyslajeissa perusedellytys on, että hengitys-ja verenkiertoelimistö on huipputehokas. Sen kehittyminen vaatii määräharjoittelua alhaisilla tehoilla. Kaiken takana on hyvin kehittynyt hiussuoniverkosto, joka kehittyy parhaiten määräharjoittelun kautta, ei tehoharjoittelussa. Ensin pitää harjoitella paljon, jotta voi harjoitella kovaa.

Laatua on myös pohtia, mitä kehitetään, jotta ei rakenneta sellaista sekamelskaa, jossa elimistö vain kuormittuu. Monilla nuorilla yksipuolinen, liian tehovoittoinen harjoittelu on johtanut ylikuormitustilaan (myös hermo-lihasjärjestelmän), jonka oikaisemiseen menee aikaa. On tiedettävä, mitä ominaisuutta kulloinkin kehitetään ja kuinka paljon palautumiseen tarvitaan aikaa, jotta voidaan tehdä uusi kehittävä harjoitus.

Näin siis Heikki Pusa, joka puhuu täyttä asiaa. Siis tuosta peruskestävyyden tärkeydestä. Kunpa kaikki varsinkin nuoret tajuaisivat, että perusmääräharjoittelua voi tehdä monella tavalla. Liian yksipuolisesti, esimerkiksi pelkästään juoksemalla, tehtynä ei sitä määrää saada tarpeeksi. Kestävyyttä pitää kehittää monipuolisesti: juoksemalla, hiihtämällä, suunnistamalla, pyöräilemällä, pelaamalla jne. Vain tällä tavalla paljon monipuolisesti liikkumalla luodaan sellainen pohja, jota tarvitaan kovien tulosten tekoon.

Mitä on aerobinen perusharjoittelu, mitä on laatuharjoittelu, mitä on tehoharjoittelu? Niinpä...en tiedä, mistä mm. Pusa puhuu, mutta itse ajattelen, että tätä aerobista perusharjoittelua pitää ja voi tehdä monella tavalla. Ilman, että se menee liian tehovoittoiseksi. Minusta harjoitteet, jotka vedetään rennosti, vauhdikkaasti ja joissa happi kiertää, ovat vielä aerobista harjoittelua. Ehkä juuri sitä aerobista laatuharjoittelua. Eli ne ovat muutakin kuin pelkästään sauvakävelyä, vaeltamista tai hidasta jolkottelua sekä hiihtelyä.

Mielestäni iso virhe on treenata silleen, että tehdään vain matalatehoista pk-harjoittelua ja sitten kovaa tehoharjoittelua mm.tiukkojen ratavetojen tai anaerobisten mäkivetojen muodossa. Eli jos treenataan vain sykkeillä 120-140 ja sitten 180-200, niin mielestäni aerobinen puoli ei kehity sellaiseksi, kun pitäisi. Ja tämä on valitettava ongelma useilla ja tietyissä lajeissa. Ja se näkyy itse kisasuorituksessa. Itse korostan kyllä laajaa aerobista harjoittelua ilman että se on liian kovaa. Pitää vaan osata tehdä ne oikein. Varsinaisia esimerkkejä en tietyistä syistä johtuen ala antamaan. Mutta huomattu on, että maisemat rupeaa vaihtumaan nopeammin, hiihtääkin jaksaa kovaa enemmän kuin pari kilsaa ja juosta jaksaa pitkään kovilla kierroksilla.

Vielä.... aerobista perusharjoittelua, siis sitä pohjaa, pitää pystyä tekemään monipuolisesti ja myöskin laadukkaasti. Tosiasia on, että ilman rajun kovaa pohjaa, ilman kovaa aerobista kuntoa, ei voida ruveta tekemään kovia tehoja ainakaan liian usein. Siitä ei hyvää seuraa ja kehitys pysähtyy. Ja aerobista perustreeniä pitää tehdä joka vuodenaika ja paljon. Myös kisakaudella. Näin on...katselkaapa vaikka menestyjien ohjelmia.

Artsi